Sairauksista ja normaaleista

“kovin moni psykiatri ei halunnut hoitaa homoja, koska heitä oli vaikea parantaa”

Seksuaalisuuden teemoihin liittyy usein ajatus siitä, mikä on normaalia. Voimme ajatella normaalia terveen tai yleisen synonyymina. Onko vaikkapa jotain teemoja, joista fantasiointi on epänormaalia? Voiko seksuaalinen tai romanttinen kiinnostus kohdistua johonkin epäterveeseen. Onko sairasta haluta seksiä vain lauantaisin lisääntymistarkoituksessa?

Tarkastellaan hetki sitä mikä on sairasta Suomessa tänään.

Kuka päättää mikä on normaalia?

Normaalius, sairaus tai häiriö ei ole koskaan ollut neutraali käsite. Se mikä yhtenä aikakautena nähdään sairautena tai poikkeamana, voi toisena aikana näyttäytyä täysin tavallisena ihmisyytenä.

Mielenterveyden häiriöt ja sairaudet määritellään virallisissa tautiluokituksissa, jotka näyttäytyvät helposti objektiivisina lääketieteellisinä totuuksina. Mielenterveyden diagnoosit kuitenkin perustuvat sopimuksiin, eikä sairautta tai häiriötä voida yleensä mitata tai todeta verikokeesta.

Mittaamisen sijasta asiantuntijat määrittelevät yhdessä:

• millaisia oireita johonkin diagnoosiin kuuluu,

• kuinka pitkään oireiden pitää kestää,

• kuinka paljon niiden pitää haitata elämää,

• missä vaiheessa ilmiötä pidetään normaalina vaihteluna ja missä vaiheessa häiriönä.

Käytännössä diagnoosit ovat siis yhteisiä sopimuksia siitä, missä normaalin ja poikkeavan raja kulloinkin kulkee. Niiden taustalla vaikuttavat aina aikakauden käsitykset ihmisyydestä, hyväksyttävästä käyttäytymisestä ja toivotusta elämästä.

Historia osoittaa, että nämä rajat muuttuvat jatkuvasti.

Aiemmin sairautena on pidetty esimerkiksi homoseksuaalisuutta, naisten hysteriaa ja monia neurokirjon ilmiöitä, joita nykyisin tarkastellaan täysin eri tavalla. Todennäköisesti myös nykyhetken luokituksista osa näyttäytyy tulevaisuudessa kummallisina.

Homous poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Tällä sopimuksella monen ihmisen sairaudesta tuli terveydenhuollon näkökulmasta normaali seksuaalinen suuntautuminen.

Normaalius on usein vallankäyttöä

Kysymys normaalista ei ole koskaan pelkästään lääketieteellinen. Se on myös poliittinen, kulttuurinen ja moraalinen kysymys. Kun määrittelemme mikä on normaalia, määrittelemme samalla:

• mikä on hyväksyttävää

• mikä herättää häpeää

• kuka kuuluu joukkoon

• ketä pitää korjata

• ketä pitää pelätä

• ketä pitää auttaa

Historian tautiluokitukset tuntuvat nykyisin niin pysäyttäviltä, koska ne paljastavat, kuinka helposti yhteiskunta voi sekoittaa erilaisuuden häiriöön. Samalla se muistuttaa meitä, että ihan kaikkia diagnooseja ei välttämättä ole hyödyllistä nielaista identiteetiksi.

Jokainen surukausi ei välttämättä ole pitkittynyt häiriö, eikä jokainen pornon katsoja ole seksiaddikti. Ehkä normaalia tärkeämpää olisi pohtia, minkälaiselle ihmisyydelle yhteiskunnassa ylipäätään annetaan tilaa. Ja kenelle annamme määrittelyvallan omasta hyvinvoinnista.

Ja ne hoidettavat homot? Alun lainaus on tästä YLEn ajatuksia herättävästä, diagnooseista ja suuntautumisista kertovasta artikkelista. Oli siinä vähän suuntautumisten hoidostakin:

Stålström on saanut aikanaan lähes tuhat tuntia eheytyshoitoa eli seksuaalisen suuntautumisen muuttamiseen tähtäävää psykoterapiaa. Se ei muuttanut häntä heteroksi.